​Samaan aikaan kun Euroopassa pyritään rakentamaan uusia rahoitusmalleja kohtuuhintaiseen asumiseen, Suomessa kehitys kulkee huolestuttavaan suuntaan. Valtion tukema tuotanto on supistunut, vaikka tarve ei ole kadonnut erityisesti kasvukeskuksissa. Siksi kyse ei ole vain rakentamisen suhdanteesta. Kyse on siitä, onko Suomessa lähivuosina uskottavaa rahoituspohjaa kohtuuhintaiselle asuntotuotannolle.

Suomen yleishyödyllisen asuntorakentamisen ongelma ei tällä hetkellä ole vain volyymi, vaan myös ennakoitavuus. Pitkän korkotuen malli on rakentunut ajatukselle, että yleishyödylliset vuokranantajat voivat valmistella rakennushankkeitaan suhteellisen vakaassa rahoitusympäristössä. Kun valtion tukeman asuntotuotannon volyymi laskee ja rahoitusympäristöön liittyvä epävarmuus kasvaa, hankkeiden ajoitus vaikeutuu, investointivalmistelu pitkittyy ja osa kohteista jää käynnistymättä.

Tällä on merkitystä juuri kasvukeskuksissa, joissa kohtuuhintaisille vuokra-asunnoille on edelleen rakenteellinen tarve. Väestönkasvu, kaupungistuminen, kotitalousrakenteen muutos ja työvoiman liikkuvuus pitävät kysynnän korkeana. Vaikka markkina ei ole kaikkialla samanlainen ja joillakin alueilla on myös ylitarjontaa vuokra-asunnoista, tämä ei poista sitä tosiasiaa, että suurimmilla kaupunkiseuduilla kohtuuhintaisen asuntotarjonnan riittävyys on yhä keskeinen kysymys.

​Kohtuuhintaisen asumisen rahoitus liittyy suoraan työmarkkinoiden toimivuuteen, kaupunkiseutujen kilpailukykyyn ja julkisen talouden kestävyyteen. Jos kohtuuhintaisia asuntoja ei synny sinne, missä työ ja opiskelu keskittyvät, seuraukset näkyvät ennen pitkää työvoiman liikkuvuudessa, rekrytoinneissa, asumiskustannuksissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Asunnottomuuden nousu on tästä jo varoitusmerkki.

Juuri tähän tilanteeseen eurooppalainen asuntosijoitusalusta voisi tuoda uudenlaisen ratkaisun. Sen arvo Suomelle ei olisi vain lisärahoituksen määrä, vaan ennen kaikkea rahoituksen laatu. Kohtuuhintainen asuminen tarvitsee pääomaa, joka on pitkäjänteistä, ennakoitavaa ja yhteensopivaa omakustannusperusteisen vuokrauksen kanssa. Jos eurooppalainen alusta onnistuu yhdistämään julkista ja yksityistä pääomaa, jakamaan riskiä uudella tavalla ja tarjoamaan sijoittajille uskottavan yhdistelmän vakaata tuottoa ja mitattavaa vaikuttavuutta*, se voisi täydentää Suomen nykyistä järjestelmää merkittävällä tavalla.
*)= Vaikuttavuus (impact investing): sijoitukset, joilla tavoitellaan mitattavaa yhteiskunnallista hyötyä taloudellisen tuoton ohella. Kohtuuhintaisessa asumisessa tämä tarkoittaa esimerkiksi eriarvoisuuden vähentämistä, asuinalueiden kehittämistä sekä syrjäytymisen ehkäisyä.

Suomessa keskusteluun on tullut myös oletuksia korkotuetun lainan ehtojen mahdollisesta kiristymisestä. Vaikka kaikkia väitteitä ei ole syytä ottaa totuutena, jo pelkkä epävarmuus kertoo olennaisen: toimintaympäristö ei tällä hetkellä tue pitkäjänteistä hankekehitystä. Tämä on yleishyödyllisille toimijoille vakava ongelma, koska niiden toimintalogiikka ei perustu nopeisiin tuottoihin vaan pitkäjänteiseen, vakaaseen ja kohtuuhintaiseen vuokra-asuntotuotantoon.

Eurooppalaisen asuntosijoitusalustan valmistelulla on kiire Suomesta katsottuna. Asuntorakentamisessa tämän päivän päätökset näkyvät valmiina asuntoina vasta vuosien päästä. Jos kohtuuhintaisen asumisen tarjontavaje pääsee syvenemään nyt, sitä ei korjata nopeasti myöhemmin. Pahimmillaan siitä tulee pitkäkestoinen este työvoiman liikkuvuudelle, talouskasvulle ja kaupunkiseutujen toimivuudelle.

Tärkein lähde: IPE Real Assets MARCH/APRIL 2026 

Kuvat: Euroopan komissiolta lainattuja

Rakentamisalan vastuullisuus ei ratkea pelkästään työmaalla.

Merkittävä osa rakennusmateriaalien ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutuksista syntyy toimitusketjujen alkupäässä – kaivoksissa, metsissä, jalostuksessa, romupihoilla(?) ja logistiikassa. Samalla osa vakavista riskeistä sijaitsee aivan lähellämme: työmaiden alihankintaketjuissa ja niihin liittyvissä palveluissa.
​
Rakentamisala on erityinen toimiala, koska yksittäinen hanke kokoaa yhteen laajan verkoston yrityksiä – rakennuttajia, päätoteuttajia, aliurakoitsijoita, tukkuja ja rakennustuotteiden valmistajia. Näiden taustalla ovat vielä pidemmät raaka-aineketjut. Tässä verkostossa vastuullisuusriskit eivät rajaudu yhteen yritykseen, vaan kulkevat materiaalivirtojen mukana hankkeesta toiseen.

​Siksi pelkkä sopimusliite toimittajalle ei riitä.

Ensimmäinen toimitusketjun riskikategoria sijaitsee aivan lähellämme.

Rakentamis- ja kiinteistöpalvelualoilla esiintyy edelleen työperäistä hyväksikäyttöä – erityisesti alihankintaketjuissa, joissa työskentelee vieraskielisiä työntekijöitä. Kansainvälisesti rakentamisala on yksi pakkotyön riskialttiimmista toimialoista.

Silti monessa yrityksessä asia hoidetaan näin:
​

• Sopijaosapuoli allekirjoittaa eettiset ohjeet → liite sopimukseen → asia hoidettu.

Todellisuudessa tämä on usein vain muodollinen kontrolli.

Se on myös psykologisesti helppo ratkaisu. On helpompaa olla puuttumatta ympärillämme oleviin ongelmiin – varsinkin kun kyse on ihmisistä, jotka eivät puhu samaa kieltä tai jotka työskentelevät alihankintaketjun kaukaisemmissa osissa.

Mutta juuri tässä kohtaa due diligence -prosessi olisi helpoin toteuttaa.
​
Riskit ovat lähellä, toimijat ovat saavutettavissa ja vaikutusvaltaa on.

Toinen riskikategoria sijaitsee paljon kauempana.

Rakennusmateriaalien raaka-aineet tulevat usein:

• kaivoksista
• kiertotalouden “kaivoksista”
• metsistä
• metallin ja mineraalien jalostusketjuista.

Juuri näissä toimitusketjujen alkupään vaiheissa syntyvät usein vakavimmat ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutukset.

Samalla nämä ovat juuri niitä kohtia, joihin yksittäisen rakennushankkeen vaikutusvalta on pienin. Esimerkiksi:

• kaivannaisteollisuuden ympäristövaikutukset
• metsien käytön biodiversiteettivaikutukset.

​
Näihin puuttuminen yksittäisen suomalaisen rakennushankkeen tasolla on usein lähes mahdotonta.

Kun toimitusketju on pitkä ja vaikutusvalta pieni, yritykselle syntyy helposti kaksi vaihtoehtoista mutta yhtä ongelmallista toimintatapaa:

1. Strutsistrategia

Ei selvitetä toimitusketjua liian pitkälle, jotta ongelmia ei tarvitse käsitellä.

2. Musta lista
​
Kun riski havaitaan, toimittaja vaihdetaan.

Kumpikaan ei ratkaise juurisyitä.

Due diligence -prosessin tarkoitus ei ole pelkästään tunnistaa riskejä, vaan vähentää haitallisia vaikutuksia.
​
Tämä edellyttää usein keskustelua toimitusketjun keskeisten toimijoiden kanssa – niiden, joilla on todellista vaikutusvaltaa alkupään toimittajiin.

#KIRAriskDD-pilotissa testattiin mallia, jossa toimitusketjusta tunnistetaan niin sanottu kontrollipiste.

Kontrollipiste on toimija, joka:

• tuntee oman toimitusketjunsa
• pystyy vaikuttamaan omiin toimittajiinsa
• toimii usein materiaaliketjun keskeisessä jalostusvaiheessa (esim. teräs-, sementtitehdas, saha).

Rakennushanke ei siis yritä auditoida kaivosta. Sen sijaan se arvioi kontrollipisteen kyvykkyyttä hallita oman toimitusketjunsa riskejä.
​
Pilotoinnin keskeinen havainto oli yllättävän käytännöllinen:

• kontollipisteyritykseltä kyselyyn vastaaminen vei tyypillisesti vain 30–60 minuuttia
• suurin pullonkaula ei ollut tieto vaan oikean vastaajan löytäminen yrityksessä.      

Pilotoinnin tärkein toimintasuositus olisi yhteistyöhön perustuva systeeminen muutos: monitioimija-aloite. Käytännössä juuri tällaisen yhteistyön käynnistäminen on kuitenkin kaikkein vaikein askel.

Yksittäinen rakennushanke tai yritys ei pysty rakentamaan tehokasta huolellisuusprosessia yksin – mutta liikkeelle kannattaa silti lähteä!

Syy on yksinkertainen:

• toimitusketjut ovat yhteisiä
• materiaalit ovat samoja
• toimittajat ovat samoja
• riskit ovat samoja.

Siksi ratkaisu on yhteinen toimintamalli. Finreim ja Katalysti  ovat ehdottaneet monitoimija-aloitetta, jossa:

• rakennetaan yhteinen riskitietopankki
• hyödynnetään yhteistä, jatkuvasti kehittyvää ja laajenevaa kyselymallia
• jaetaan tietoa toimitusketjujen riskien hallinnasta vastaajan suostumuksella ja aina kilpailuoikeudellisesti kestävällä tavalla
• vahvistetaan vaikutusmahdollisuuksia kontrollipisteissä haitallisten vaikutusten vähentämiseksi.

Kun useampi toimiala ja yritys toimii yhdessä, vaikutusvalta kasvaa. Pilotointiin osallistuneista yrityksistä yli 80 % kannatti ehdotusta.

Jos toimitusketjujen riskit koskettavat yritystäsi, suosittelen kolmea askelta:

1. Tunnista toistuvat materiaaliketjut

– missä toimitusketjuissa riskit ovat merkittäviä?

2. Kuvaa oma due diligence -prosessisi

– miten riskejä tunnistetaan ja miten niihin puututaan?

3. Etsi yhteistyötä

– toimialajärjestöistä tai yritysverkostoista.

Yksittäinen yritys ei pysty rakentamaan vastuullisempaa toimitusketjua yksin. Vaikuttavuus syntyy yhteistyöstä, joka ulottuu rakennushankkeessa nykyistä pidemmälle toimitusketjuun.